Lauri Järvilehto: Koulun tulevaisuus riippuu sisäisestä motivaatiosta

Sisäinen motivaatio ratkaisee, täyttääkö koulu kaksi ydintehtäväänsä, toimitusjohtaja Lauri Järvilehto kirjoittaa.

Koululla on kaksi tehtävää: kasvatus ja sivistys. Ensinnäkin kouluputken päästä pitäisi putkahtaa maailmaan ihmisiä, jotka osaavat pääsääntöisesti käyttäytyä siivosti. Toiseksi olisi toivottavaa, että myös korvien välissä tapahtuisi kehitystä.

Näissä tehtävissä onnistuminen riippuu siitä, kuinka hyvin koulu osaa vastata nykyisen “Å-sukupolven” kysymykseen: ”mitä välii sil mulle on?” Koulun pitää toisin sanoen tarjota nykynuorelle työkalut ratkaista eksistentiaalisista kysymyksistä kiperin: miksi me olemme täällä?

Keskeistä on, että sisäinen motivaatio ja sen määrittävät psykologiset perustarpeet – vapaus, kehittyminen, ihmissuhteiden aitous ja hyvän tekeminen – toteutuvat osana koulun arkipäivää.

Miten koulu voi sitten tarjota ratkaisuja joka ikistä ihmistä piinaavaan eksistentiaaliseen kysymykseen? Tarjoamalla vaihtoehtoja ja tarjoamalla tukea.

Ensinnäkin oppilaiden pitää pystyä tutustumaan laaja-alaisesti erilaisiin oppiaineisiin ja aktiviteetteihin. Tässä suomalainen koulu on jo maailman parhaimmistoa. Toiseksi, oppilaiden pitäisi pystyä myös syventymään kiinnostuksen kohteisiinsa yksilöllisesti.

Kolmanneksi, yksilöiden kehitystä pitäisi kyetä seuraamaan. Koulu ei ole vain oleskelupaikka, johon tullaan silmät säihkyen innostumaan. Kouluun tullaan oppimaan. Jotta koulu voi vastuuttaa itsensä oppimistuloksista, pitää niitä pystyä myös mittaamaan.

Vertaileva numeroarviointi on kuitenkin kehno mittari. Se ei mittaa oppilaan osaamisen kehitystä, vaan arvottaa hänen osaamisensa suhteessa ikätovereihin. Ajatus siitä, että tietyt asiat pitäisi oppia tietyn ikäisenä on ihan tuulesta temmattu. Kuka estää nelikymppistä opiskelemasta matematiikkaa? Miksei viisivuotias voisi opetella vaikkapa kiinan kieltä? Osataanhan sitä Kiinassakin.

Vierailin taannoin Lappeenrannassa Lappeen koulussa, jossa sisäinen motivaatio on leivottu osaksi koululaisten arkipäivää. Joka päivä koulussa pidetään tunnin pituinen ”siesta”, jolloin oppilaat voivat osallistua erilaisiin kerhoihin käsityöstä koodaamiseen – tai ihan vaan leikkiä ulkona.

Siestakerhoissa opettajina toimivat viitos- ja kuutosluokkalaiset. Opettajat seuraavat sivusta, että homma toimii. Ratkaisukeskeisyys on iso osa toiminnanohjausta. Opetus on järjestetty fiksusti uutta ja vanhaa sekoittaen. Jopa erityisoppilaat vaikuttavat viihtyvän ihan tavallisilla oppitunneilla.

Lappeen koulussa yksi vaikuttava vaihtoehto yksilölliseen seurantaan löytyi Tablettikoulusta. Sovelluksen avulla mukuloiden kehitystä on mahdollista seurata yksittäisten tehtävien tasolle asti. Opettaja voi tarvittaessa palauttaa vaikkapa aiemmin hankalalta tuntuneen tehtävän takaisin oppilaalle ratkaistavaksi, kun tämä on kehittynyt niin, että osaa nyt ongelman ratkaista.

Ihan kaikkea ei digihärpäkekään osaa mitata. Siksi tällaisessa itseohjautuvuutta korostavassa järjestelmässä opettajan rooli edistymisen seuraajana ja arvioijana on entistä tärkeämpi.

Miten sitten käy kasvatuksen ja yleissivistyksen, kun mukulat koheltavat kukin yksilöllisesti omien kiinnostuksen kohteidensa parissa? Oikein hyvin.

Kun huomio on aidosti kiinnostavissa askareissa, ei aikaa tai mielenkiintoa jää roskisten potkimiselle. Ja kukaanhan ei kuitenkaan tiedä kaikesta kaikkea. Yleissivistyksen kannalta on olennaista, että ihminen oppii ennen kaikkea oppimaan. Tämä varmuus puolestaan syntyy nimenomaan keskittymällä omiin vahvuuksiin ja oivaltamalla, että oppiminen on oikeasti hauskaa silloin, kun se kiinnostaa.

Kokeilujen ja oppituntien kautta jokainen kykenee muodostamaan yleiskäsityksen asioista. Syventyä voi sitten kun tilanne sitä vaatii.

Koulun tulevaisuus riippuu sisäisestä motivaatiosta. Siitä, että oppilas kokee oppimisen aidosti mielekkääksi ja että oppiminen kiinnostaa. Muuten kynä putoaa viimeistään siinä vaiheessa, kun koulun portti paukahtaa kiinni selän takana.

Lauri Järvilehto

Toimitusjohtaja, Lightneer